Isä

Oli lokakuu. Meillä oli tapamme mukaan luisteluseuran ensi-ilta, jossa esitettiin uudet ohjelmat yleisölle. Pääsin ensimmäistä kertaa kokoonpanoon jäälle juniorijoukkueessa. Se oli mulle todella iso juttu. Olin tietysti pyytänyt molemmat vanhempani katsomaan. He olivat eronneet muutama vuosi sitten. Äiti oli aina katsomossa. Pystyin näkemään hänet jokaisissa kisoissa ja näytöksissä yleisön joukossa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun isäni jätti tulematta. Mitään sanomatta. Muistan miten itkin jäähallin kahviossa äitini sylissä. En tiennyt, että tämä olisi yksi niistä monista kerroista, kun joutuisin pettymään isääni.

Olen aina ihaillut ystävieni perheitä. Erityisesti niitä joiden isä on todellakin semmoinen superisä, joka tekee kaikkensa lastensa eteen. Ihailin heitä, mutta tunsin aina piston sydämessäni. Sydämeni särkyi nähdessäni kuvia ja tekstejä, joissa puhuttiin isän olevan jokaisen tyttären sankari.

Mutta silloin, kun jonkun ihmisen läsnäolosta tai sen puuttumisesta tulee itselle huono fiilis, on aika päästää irti. En ole nähnyt isääni neljään vuoteen ja yhteydenpidon lopetin tämän vuoden tammikuussa. Pahin pettymys oli se, että matkustin yli 10 000 kilometriä tapaamaan häntä ja hän päätti jättää tulematta. Ilman mitään viestiä.

Olin jatkuvassa stressitilassa alkuvuoden kaikesta isääni liittyvästä ja stressin takia kipeenä suurimman osan alkukeväästä. Sitten vaan päästin lopullisesti irti. Kirjoitin silloin blogissanikin fiiliksiä irtipäästämisestä.

Halusin tällä kirjoituksella myös muistaa heitä, jotka ovat olleet tai ovat edelleen samassa tilanteessa. Teille, joille tämä päivä tuntuu myös inhottavalta. En ole konkreettisesti menettänyt isääni, mutta isähahmoa minulla ei ole ollut vuosiin. Tiedän, että tämä päivä satuttaa. Minua ainakin.

Tämä postaus on pyörinyt mun päässä jo muutamana isänpäivänä, mutta aihe on tuntunut silloin liian aralta ja omat fiilikseni ovat vaihdelleet häpeästä suruun. Itseäni on helpottanut se, että olen lopettanut valehtelun ja salailun toisen puolesta ja kertonut totuuden sitä muiden kysyessä. Vitsi, miten vapauttavaa se on ollut.

Kaikista kiitollisin olen äidilleni, joka on hoitanut molemman vanhemman roolit silloin, kun toinen ei ole ollut paikalla. Supernainen, jota mä ainakin juhlistan tänäänkin.

4 thoughts on “Isä

  1. Kiitos kun jaoit tän koskettavan kirjoituksen ❤ Samat fiilikset itsellä… Mut muista että sun ei tarvitse häpeillä tai salailla mitään, sussa ei oo mitään vikaa ja tää kyseinen ihminen sais katsoa peiliin ja käyttäytyä niinkuin aikuinen ihminen. Mut tiedän myös miltä tuntuu kun ihmiset kyselee ja ihan kaikille ei jaksaisi aina alkaa selittämään.. Haleja ❤

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s